Nimenmuutoskysymys on herättänyt yllättävän paljon kiinnostusta. Blogiin syntyneen herkullisen keskustelun lisäksi asia on puhututtanut täällä kirkkokunnan keskustalossa työskenteleviä henkilöitä. Kommentteja nimenmuutoksen puolesta ja vastaan olen saanut tutuilta ja tuntemattomiltakin, joita olen kaupungilla liikkuessani tavannut. Huomaan, että oma mielipiteeni asiasta ei olekaan enää niin kovin varma. Tämä ei tietenkään ole ollenkaan huono asia. Pohtiminen on poikaa sillä kirkkomuseon remontti ei ole pelkää ulkokuoren parantelua, vaan joudumme miettimään millainen museo haluamme olla. Mitä meiltä odotetaan ja halutaan, onko museolla jotain painolastia, josta nyt olisi päästävä eroon. Mihin pyrimme toiminnallamme? Olemmeko Suomen ortodoksisen kirkon käyntikortti ja ortodoksisuuden äänitorvi? Onko meidän roolimme asettaa asioita kyseenalaiseksi? Mistä näkövinkkelistä tarkastelemme maailmaa? Miten paljon painotamme näyttelyssämme ortodoksisuutta ja miten syvälle teologiaan sukellamme? Vai onko meidän humanistien syytä olla sukeltamatta teologiaan ollenkaan? Miten paljon tuomme esille muita uskontoja ja elämänkatsomuksia, ekumeenisuutta ja miten tämän toteutamme?

Isoja kysymyksiä eikö totta? Kun asiat alkavat tuntua liian painavilta, on aika siirtyä ruumiillisiin töihin. Tällä saralla olemmekin olleet ahkeria, kuten kuvasta näkyy. Tyhjät vitriinit nostavat tunnelmaa. Homma etenee ja pian pistetään seiniä sileäksi! No sitä joudumme kyllä valitettavasti vielä hieman odottelemaan. Remonttihanke nimittäin koskettaa muitakin tiloja kuin museon näyttely- ja asiakaspalvelutiloja. Ensin täällä käydään salaojituksien ja pihatöiden kimppuun, sitten korjataan varastotilojen kosteusvaurioita jne. Museon seinien purkamisen alkamista saamme siis odotella. Voisinhan minä tarmokkaana tyttönä ja joskus hieman malttamattomana ihmisenä käydä vähän auttamassa remonttimiehiä. Leka vaan käteen ja huiskimaan, eikös ne seinät silleen kaadu?