Ihmenainen

Ihmeiden aika ei meillä kirkkomuseossa ole ohi. Sepon vierailun jälkeen meillä vieraili Valamon konservointilaitoksen johtava konservaattori Riikka Köngäs. Suomessa konservaattoreita koulutetaan Metropolia ammattikorkeakoulussa Vantaalla. Koulutusohjelmaan kuuluu esine-, huonekalu-, interiööri-, paperi-, tekstiili ja maalaustaiteen linjat, jotka kestävät neljä vuotta. Maalaustaiteen linjasta kerrotaan näin:

Konservointi on poikkitieteellinen tieteenala, jonka tarkoituksena on kulttuuriperinnön säilyttäminen. Konservoinnilla tarkoitetaan kaikkia niitä toimia, joilla kulttuuriperinnön tuhoutumista voidaan hidastaa tai ehkäistä. Konservointi jaetaan tekniseen eli käytännön konservointiin sekä säilyttävään eli ennaltaehkäisevään konservointiin.

Maalaustaiteen konservaattorit ovat perehtyneet puulle ja kankaalle maalattujen taideteosten – ikonien, maalattujen puuveistosten, kankaalle maalattujen maalausten sekä modernin ja nykytaiteen konservointiin. Erilaisten konservointimenetelmien ja materiaalien opiskelun ja käytännön konservointityön ohella opinnoissa perehdytään historiallisiin maalaustekniikoihin ja maalausmateriaaleihin. Kehysten konservointi ja kultaustekniikat kuuluvat myös opintoihin. Kemiaan ja biologiaan pohjautuvat materiaalianalyysit ovat konservoinnin ongelmanratkaisussa keskeisiä. Opintoihin sisältyvät myös maalaustaiteen kokoelmien hallintaan ja ennaltaehkäisevään konservointiin liittyvät osiot.

Kävin opiskeluaikanani tutustumassa tähän opinahjoon. Ihmiset, joihin silloin tutustuin omasivat jokainen jonkun koulutuksen ennen konservointioppiin tuloaan. Kun vielä huomioidaan, että monet ammatikseen konservointia tekevät ovat Vantaan koulun lisäksi opiskelleet lisäoppia ulkomailla, voidaan minusta hyvin puhua moniosaajista, jopa ihmenaisista ja –miehistä.

Valamon konservointilaitoksessa entisöidään pääasiassa ortodoksisten seurakuntien kirkollista taide-esineistöä. Tämän lisäksi siellä konservoidaan myös luterilaisten seurakuntien, museoiden ja yksityisten ihmisten taideteoksia.

Tällä kertaa Riikka kävi tarkastamassa kirkkomuseon kokoelmiin kuuluvien Pesehonovin ikonimaalausverstaassa maalattujen ikonien kunnon ja teki niille pintapuhdistuksen ja värien kiinnitystä. Pesehonovin ikonimaalausverstas perustettiin Pietariin 1820-luvulla. Pesehonovin ikoneille on tunnusomaista niiden taustan koristeellinen kultaus ja kehysten koristelu, joka jäljittelee emalointia. Pesehonovin ikoneita tutkineen Zanna Belikin mukaan tämän ikonimaalausateljeen ikoneita on jäljellä noin 120 kpl eri puolilla maailmaa. Riikan vierailu meidän Pesehonovien luona valmisteli ikoneitamme Keski-Suomen museossa 2.4. avautuvaa näyttelyä varten. Terve menoa tutustumaan!

Konservaattorin työ on minusta mahdottoman mielenkiintoista. Jos en olisi tässä työssä, jossa nyt olen, olisin konservaattori. Tai sanotaan nyt, että haluaisin olla konservaattori. Jos minusta ei olisi siihen, niin sitten toinen vaihtoehto olisi verhoilijan ammatti. No se siitä ja palataan takaisin Riikkaan, jolla on meneillään varmasti aika monta erilaista projektia, joista yhden etenemistä pääsee seuraamaan Riikan pitämässä blogissa. Siinä hän raportoi Uspenskin katedraalista kesällä varastetun ja syksyllä Turusta löytyneen Jumalansynnyttäjän Kozeltshanin ikonin konservointiprosessia. Tämä ikoni on muuten ihmeitätekevä, eli ei ne ihmeet tästä maailmasta pääse loppumaan.

Ihmemies ja ihmelaite

Museoiden kokoelmat pitävät sisällään monenlaisia aarteita eikä kirkkomuseo ole poikkeus. Tai ehkä onkin. Ehkä hieman subjektiivinen näkemykseni on, että kirkkomuseon kokoelmat muodostavat oikean aarrekammion. Tätä aarteistoa kävi jokin aika sitten tutkimassa varsinainen ihmemies ihmelaitteineen. Kyseessä oli Valtion taidemuseon konservointilaitoksen materiaalitutkimuslaboratoriossa työskentelevä erikoistutkija Seppo Hornytzkyj. Yhteistyö Ihmemies-Sepon kanssa on jatkunut jo pitkään. Hän on avustanut meitä gemmologiaan liittyvissä kysymyksissä, erityisesti kivien tunnistamisessa.


Seppo ja infrapunaspektrometri, kuva: Marke Penttinen

Tällä kertaa Sepolla oli mukanaan infrapunaspektrometri, joka analysoi spektrometrista lähetettyä ja kiven pinnasta takaisin heijastunutta infrapunasädettä. Tällaiset pienet kannettavat analyysilaitteet ovat käsittääkseni melko uusi keksintö. Mineraaleilla on omat infrapunaheijasstuspektrinsä, jotka toimivat kuin sormenjäljet. Jokaisella mineraalilla on omat yksilölliset jälkensä.

Seppo tutki muun muassa Konevitsan luostarista evakuoitua reliikkiristiä, joka on ajoitettu 1400-1500 –luvulle. Kyseessä on latinalaisen ristin muotoinen, saranoilla ja lukolla varustettu avattava risti, jossa on säilytetty reliikkejä. Ristin yläosaan kiinnittyy saranoilla varustettu pyöreä ripustusrengas. Ristin keskelle on kuvattu matalana reliefinä ristiinnaulittu Kristus. Ristinpuun ylä- ja alapuolella ja molemmilla sivuilla on kiviupotukset. Sepon tutkimukset vahvistivat, että rististä löytyy safiireja, granaatteja sekä spinelli.


Reliikkiristi Konevitsan luostarista, kuva: Henna Hietainen

Tämän ristin lisäksi hän tutki Valamossa sijaitsevan Konevitsan Jumalanäidin ikoniin tehtyä riisaa, Arseni Konevitsalaiselle kuulunutta puuastiaa, johon on kiinnitetty hiottu vuorikide sekä Kazanin Jumalanäidin ikonia, jossa on koristeena helmiä ja jalokiviä sekä votiivilahjoina kiinnitettynä erilaisia koruja.

Kokoelmien esineiden valmistusmateriaalien tunteminen on tärkeää, jotta osaamme huoltaa niitä oikein. Materiaalien ja tekniikoiden tuntemuksen kautta pystymme jäljittämään monenlaisia tietoja niiden historiasta. Seppo kirjoittaa kirkkomuseossa tekemistään tutkimuksista uudessa Ikonimaalarit-lehdessä, joka ilmestyy piakkoin. Artikkeli avaa silmät kivien ihmeelliseen maailmaan ja siihen mitä kaikkea yksi kivi voikaan kertoa. Minä opin muun muassa, että kirkkomuseon kokoelmilla on yhteisiä tunnusmerkkejä Lempäälän kirkon alttariristin kanssa. Arseni Konevitsalaisen puuastiassa koristeena käytetty vuorikide on samanlainen kuin Lempäälän kirkon alttariristin vuorikiteet.

Museolehtorin lattiatutkimukset

Kirkon keskustalon remontti täällä Kuopiossa etenee. Kirkko on tyhjennetty, samoin viimeinen vierashuone, yksi työhuone ja yksi varastotila. Kirkossa korjataan kosteusvaurion aiheuttamia asioita, joita ei onneksi ole paljoa ja kirkko saadaan pian taas käyttöön. Muut tyhjennetyt tilat ovat kärsineet kosteusvaurioista huomattavasti enemmän ja niiden korjauksen yhteydessä tilojen käyttötarkoituskin muuttuu. Saamme tänne mukavan suuren monitoimitilaksi kutsutun tilan, joka tulee palvelemaan kipeästi kaivattuna kokous- ja luentotilana. Lisäksi siellä tullaan järjestämään työpajoja ja kursseja. Hahmottelen parhaillaan mitä kaikkea siellä tarjoamme tulevana syksynä. Nukkekurssi on sovittu lokakuulle, kultauskurssi marraskuulle ja näiden lisäksi erilaisia työpajoja ripotellen syksylle ja talvelle. Toiveita kurssien ja työpajojen suhteen otan mieluusti vastaan!

Kuitenkin ennen kun pääsemme näitä toimintoja toteuttamaan, pitää tilojen tietysti olla valmiit. Tämän vuoksi olen ollut tutkimusretkellä, jonka aiheena olivat lattiamateriaalit. Muualla talossamme on käytetty mustaa laattaa, jota meillekin tarjottiin monitoimitilan lattiamateriaaliksi. Käytävillämme laatta on saumattu vaalealla sauma-aineella, mikä ei mielestäni oikein istu tumman laatan kanssa. Kävin katsastamassa taidemuseon lattioita. Siellä on samaista laattaa, joka on saumattu tummalla. Näyttikin jo paljon paremmalta. Siinä tuijotellessani muistin melun, joka aiheutui, kun lattiaa pitkin veti pedamateriaalilla, työkaluilla tms. lastattua kärryä. Argh. Meidän tilanteessa monitoimitilassa ei pahemmin onneksi kärryjä vedellä. En kuitenkaan ihan ole ihastunut näihin laattoihin. Taidemuseoon ne istuvat, mutta itse haluaisin meille jotain kodikkaamman oloista materiaalia. Sen pitäisi olla hengittävä ja helposti putsautuva ja tietenkin sairaan hienon näköinen.



Taidemuseon tummat lattiat. Meille kans vaiko ei?

Perjantain vieraat

Perjantai-päivistä on muotoutumassa vierailijoiden päiviä. Pari viikkoa sitten saimme vieraaksemme Kynnys ry:n aluesihteerin Antti Tuonosen sekä sähköpyörätuolilla liikkuvan Sadun ja Sepon avustajineen. Heidän käyntinsä liittyi pitkäaikaiseen saavutettavuushankkeeseemme. Museon ja koko kirkon keskustalon remontissa on pyritty huomioimaan saavutettavuuden parantaminen ja nyt oli ensimmäinen kerta, kun saavutettavuuden kanssa päivittäin painiskelevat testasivat tilojamme. Varsinaisen tarkastelun kohteena oli lähinnä asiakaspalvelutilat, joiden remontointi alkaa piakkoin. Kävimme yhdessä läpi tulevia suunnitelmia ja tutustuimme niihin tiloihin, joihin remontissa ei kajota. Inva-WC: stä löytyi pieniä muutostarpeita, mutta perusasiat ovat onneksi kunnossa. Isosta portaikostamme keskustelimme pitkään. Samoin opasteetkin puhututtivat paljon. Oli kiva huomata, että aika monta ongelmakohtaa on joko jo korjattu tai ainakin huomioitu piirustuksissa. Yhteistyömme Kynnys ry:n kanssa tulee jatkumaan. Pyydämme heidät taas vieraaksemme, kun aulatilamme alkaa olla valmis. Samoin näyttelytilat monine erilaisine ratkaisuineen tullaan myös testaamaa Kynnys ry:n kanssa.


Vaikka hanan kahvassa on pidennys, siihen ei pyörätuolilla istuva ylety.



Aulassa on useita portaita, jotka eivä vaalean värinsä vuoksi erotu riittävästi ympäristöstään. Näistä portaista puuttuu käsijohde kokonaan.



Remontissa on uusittu ovia. Tämän oven kohdalle on unohtunut asentaa lattiaan nipukka, jonka avulla oven saisi pysymään auki. Ovessa on kyllä lenkki tätä varten, mutta mihin se kiinnitetään?


Viime perjantaina täällä vieraili sitten isompi sakki ihmisiä. Järjestimme kansallisen kulttuurikuntopäivän kunniaksi tapahtuman, jonne kutsuimme yhteistyökumppaneitamme. Tällä kertaa siis ne ihmiset, jotka yleensä järjestävät työkseen elämyksiä ja toimintaa muille ihmisille, pääsivät nauttimaan vastaanottajan roolista. Mukaan päivään oli kutsuttu myös kaikki kirkon keskustalon työntekijät. Tapahtuman tarkoituksena oli järjestää aikaa niille keskusteluille, jotka aloitetaan ennen kokousten alkuja, mutta joita ei ole koskaan aikaa päättää kunnolla. Kuulumisia vaihdoimme hedelmätarjottimien äärellä. Purtavan ja jutustelun lisäksi ihmiset saivat osallistua diakehystyöpajaan, jossa kukin sai tuunata vanhoista diakehyksistä jääkaappimagneetin, rintakorun tai avaimenperän. Päivä oli oikein onnistunut. Täällä vierailii 40 ihmistä. Mukaan mahtui sekä vanhoja tuttuja että uusia kasvoja.



Arkkipiispakin ehti kiireiltään vierailemaan tapahtumassamme ja askaroi itselleen jääkaappimagneetin.



Vaikeinta oli valita minkä kuvan omaan tuotokseen laittaisi.

Yksi valmiiksi saatu projekti

Pidin kesällä 2009 museossamme ikonimaalaustyönäytöksiä, joissa kävin läpi ikonilaudan pohjustamisen, ikonin piirtämisen, kultaamisen ja sitten lopuksi maalaamisen eri vaiheita. Ikoni, jonka parissa työskentelin oli Konevitsan Jumalanäidin ikoni. Alkuperäistä ikonia ei enää ole olemassa, mutta sen vanhaa toisintoa säilytetään Heinäveden Valamon luostarissa. Tähän vanhaan ikoniin tehty arvokas riisa sen sijaan kuuluu museomme kokoelmiin. Pitkän uurastuksen jälkeen olen saanut oman ikonini valmiiksi. Maalausprojektini ei sisältänyt vain yhtä ikonia, vaan kokonaista kahdeksan! En sentään maalannut kaikkia kahdeksaa loppuun saakka, vaan rakensin paketista kokonaisuuden, jonka avulla on helppo havainnollistaa ikonimaalauksen eri vaiheita. Tässä on vähän huono kuva kokonaisuudesta ja vähän parempi siitä yhdestä ikonista, jonka tein loppuun saakka.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä

Poistin blogistani äänestyksen, jossa oli mahdollisuus ottaa kantaa siihen pitäisikö museomme nimi muuttaa. Vaihtoehtona oli kokonaan uuden nimen käyttöön ottaminen, vanhan nimen yhteyteen lisätyn etuliitteen lanseeraaminen tai sitten pitäytyminen Suomen ortodoksinen kirkkomuseo –nimessä. Äänestys on elänyt omaa elämäänsä ja mennyt jotenkin sekaisin. Äänestysprosentti ja äänestäjien määrä ovat heittäneet härän pyllyä. Äänestyksessä ei ollut mahdollisuutta ehdotella uusia nimiä meille, mutta olen niitä saanut muita reittejä. Miltä kuulostaisi Ortsi, Ormu, Ora, Suomu, Kousa, Kultaisen kupolin museo, Konsoli (olkakivi, kannate, kuvahylly), Pyhä Maria, Regia (näyttämöllepano, lavastus), Orbis (maanpiiri, maailma), Orthos (suora, oikea), Hospoti, Sormu tai Kupoli?

Nimiäänestyksen julkistamisen yhteydessä heräsi keskustelu nimen muutoksen puolesta ja vastaan. Radikaalit, jotka kannattivat totaalista nimen muunnosta pysyivät koko ajan vähemmistönä (noin 10% äänistä) ja loput äänet vanhan nimen säilyttämisen kannattajien ja etuliitteen käyttöönottoa kannattavien välillä jakaantuivat lähes tasan. Tämän kirjoituksen myötä poistan sekaisin menneen nimiäänestyksen ja kerron teille, että olemme jo ratkaisumme tehneet eikä se oli sellainen, jonka itse ajattelin aluksi olevan ainoa oikea vaihtoehto. Mutta arvatkaapas vaan kerronko nyt asiasta enää yhtään enempää? En kerro.

Salkut kiertää ja muistoja jaetaan

Sain tässä hieman ennen vuoden vaihtumista takaisin kokoamani muistelusalkut, jotka ovat kiertäneet palvelutaloissa ja monissa muissa paikoissa erilaisten ikäihmisten ryhmissä. Salkkumme ovat herättäneet kiinnostusta laajemminkin. Kuopion museon kollegani esitteli meidän muistelusalkkua ja muita Kuopion museoiden vastaavanlaisia paketteja Joensuussa, jossa käynnistellään samantyyppistä toimintaa. Nyt huomenna salkkuni matkaa puolestaan Varkauteen, jossa halutaan myös saada mallia.

Kirkkomuseolla on kaksi erilaista muistelusakkua, joissa molemmissa on kuva kokoelmiimme kuuluvasta esineestä. Toisessa on metsän keskellä eläinten parissa eläneen Serafin Sarovilaisen ikoni ja toisessa koristeellinen piispan päähine. Molemmissa salkussa on runsaasti kuviin liittyvää aistimateriaalia, äänimaailmaa ja musiikkia. Hattusalkku on pullollaan erilaisia vanhoja hattuja ja toisesta salkusta löytyy monenlaisia metsää liittyvää luonnonmateriaalia sekä tietysti ohjeita ja vinkkejä salkkujen parissa työskentelyyn.

Hattusalkkua varten saimme lainaan Lotta-hatun Lotta Svärd -museosta ja se on ollut tärkeä osa kokonaisuutta. Lähes kaikki salkkuja lainanneet ja ryhmissä niitä käyttäneet ovat kertoneet koskettavista hetkistä Lotta-hatun sekä vanhan miesten sotilashatun äärellä. Voin vain kuvitella mitä kaikkea näiden on keskusteltu ja muisteltu. Tässä pari poimintaa, jotka hieman valaisevat, mitä kaikkea lainattavat salkkumme ovat herättäneet ihmisten mielissä.

”Lottahattu on liian kova tarina kerrottavaksi. Ne tarinat asuu Ainon sisällä, mitä oli Sortavalassa ja Saksassa. Niin arvokas hattu, jonkun pojan pitämä taistelukentällä, likainen ja hikinen. Oma poika on ollut rauhanturvaajana. Se antaa ymmärtää mitä ihminen on käynyt läpi. Olen ollut lottana ja sairaalassa töissä. Pieni puuroannos saatiin päivässä. Kun saksalaiset hyökkäsivät, se muistuu mieleen. Jos tarinaa jatkaa, se päättyy kyyneliin.”

”Sitä oon ollu kans ihan torvi käsityössä. On ollu pakkopullaa. Piti aina käydä opettajalle näyttämässä työtä. Meillä oli jumppatossut jalassa sisätossuina. Mulla oli toisen tossu pohja, piti seisoo sen lirpukan päällä, enkä uskaltanu sanoa, vaan seisoin siinä. Sitä oli nuorena niin arka. Se opettaja oli aika kova. Piti tiukan kurin.”

Toinen salkuista oli käytössä myös yhdessä englannin kielen keskusteluryhmässä.

"My husband was "lättähattu# too as a young teenager. Now I have interviewed him about it and he told me that they were imitating James Dean (with the cigarette in the corner if the mouth, yuk!) but the role model was boys from Helsinki and other cities. He was dressed in school-look in the school an in his mothers shop and in a scoutress in scouting but some evening he dressen up as a "lättähattu" with the felt hat, tight trousers (not jeans), a jacket with shoulder pads, a broad tie and rather a white shirt and thick-soled shoes. It was very funny, he says. You can see this phenomenon in old Finnish films too, for example in "Undiscliplined generation". I recon you can be radical in some way when you are young, if you don't commit crimes ond other illegal things. But I am happy he isn't a "lättähattu" mone!"