Perjantain vieraat

Perjantai-päivistä on muotoutumassa vierailijoiden päiviä. Pari viikkoa sitten saimme vieraaksemme Kynnys ry:n aluesihteerin Antti Tuonosen sekä sähköpyörätuolilla liikkuvan Sadun ja Sepon avustajineen. Heidän käyntinsä liittyi pitkäaikaiseen saavutettavuushankkeeseemme. Museon ja koko kirkon keskustalon remontissa on pyritty huomioimaan saavutettavuuden parantaminen ja nyt oli ensimmäinen kerta, kun saavutettavuuden kanssa päivittäin painiskelevat testasivat tilojamme. Varsinaisen tarkastelun kohteena oli lähinnä asiakaspalvelutilat, joiden remontointi alkaa piakkoin. Kävimme yhdessä läpi tulevia suunnitelmia ja tutustuimme niihin tiloihin, joihin remontissa ei kajota. Inva-WC: stä löytyi pieniä muutostarpeita, mutta perusasiat ovat onneksi kunnossa. Isosta portaikostamme keskustelimme pitkään. Samoin opasteetkin puhututtivat paljon. Oli kiva huomata, että aika monta ongelmakohtaa on joko jo korjattu tai ainakin huomioitu piirustuksissa. Yhteistyömme Kynnys ry:n kanssa tulee jatkumaan. Pyydämme heidät taas vieraaksemme, kun aulatilamme alkaa olla valmis. Samoin näyttelytilat monine erilaisine ratkaisuineen tullaan myös testaamaa Kynnys ry:n kanssa.


Vaikka hanan kahvassa on pidennys, siihen ei pyörätuolilla istuva ylety.



Aulassa on useita portaita, jotka eivä vaalean värinsä vuoksi erotu riittävästi ympäristöstään. Näistä portaista puuttuu käsijohde kokonaan.



Remontissa on uusittu ovia. Tämän oven kohdalle on unohtunut asentaa lattiaan nipukka, jonka avulla oven saisi pysymään auki. Ovessa on kyllä lenkki tätä varten, mutta mihin se kiinnitetään?


Viime perjantaina täällä vieraili sitten isompi sakki ihmisiä. Järjestimme kansallisen kulttuurikuntopäivän kunniaksi tapahtuman, jonne kutsuimme yhteistyökumppaneitamme. Tällä kertaa siis ne ihmiset, jotka yleensä järjestävät työkseen elämyksiä ja toimintaa muille ihmisille, pääsivät nauttimaan vastaanottajan roolista. Mukaan päivään oli kutsuttu myös kaikki kirkon keskustalon työntekijät. Tapahtuman tarkoituksena oli järjestää aikaa niille keskusteluille, jotka aloitetaan ennen kokousten alkuja, mutta joita ei ole koskaan aikaa päättää kunnolla. Kuulumisia vaihdoimme hedelmätarjottimien äärellä. Purtavan ja jutustelun lisäksi ihmiset saivat osallistua diakehystyöpajaan, jossa kukin sai tuunata vanhoista diakehyksistä jääkaappimagneetin, rintakorun tai avaimenperän. Päivä oli oikein onnistunut. Täällä vierailii 40 ihmistä. Mukaan mahtui sekä vanhoja tuttuja että uusia kasvoja.



Arkkipiispakin ehti kiireiltään vierailemaan tapahtumassamme ja askaroi itselleen jääkaappimagneetin.



Vaikeinta oli valita minkä kuvan omaan tuotokseen laittaisi.

Yksi valmiiksi saatu projekti

Pidin kesällä 2009 museossamme ikonimaalaustyönäytöksiä, joissa kävin läpi ikonilaudan pohjustamisen, ikonin piirtämisen, kultaamisen ja sitten lopuksi maalaamisen eri vaiheita. Ikoni, jonka parissa työskentelin oli Konevitsan Jumalanäidin ikoni. Alkuperäistä ikonia ei enää ole olemassa, mutta sen vanhaa toisintoa säilytetään Heinäveden Valamon luostarissa. Tähän vanhaan ikoniin tehty arvokas riisa sen sijaan kuuluu museomme kokoelmiin. Pitkän uurastuksen jälkeen olen saanut oman ikonini valmiiksi. Maalausprojektini ei sisältänyt vain yhtä ikonia, vaan kokonaista kahdeksan! En sentään maalannut kaikkia kahdeksaa loppuun saakka, vaan rakensin paketista kokonaisuuden, jonka avulla on helppo havainnollistaa ikonimaalauksen eri vaiheita. Tässä on vähän huono kuva kokonaisuudesta ja vähän parempi siitä yhdestä ikonista, jonka tein loppuun saakka.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä

Poistin blogistani äänestyksen, jossa oli mahdollisuus ottaa kantaa siihen pitäisikö museomme nimi muuttaa. Vaihtoehtona oli kokonaan uuden nimen käyttöön ottaminen, vanhan nimen yhteyteen lisätyn etuliitteen lanseeraaminen tai sitten pitäytyminen Suomen ortodoksinen kirkkomuseo –nimessä. Äänestys on elänyt omaa elämäänsä ja mennyt jotenkin sekaisin. Äänestysprosentti ja äänestäjien määrä ovat heittäneet härän pyllyä. Äänestyksessä ei ollut mahdollisuutta ehdotella uusia nimiä meille, mutta olen niitä saanut muita reittejä. Miltä kuulostaisi Ortsi, Ormu, Ora, Suomu, Kousa, Kultaisen kupolin museo, Konsoli (olkakivi, kannate, kuvahylly), Pyhä Maria, Regia (näyttämöllepano, lavastus), Orbis (maanpiiri, maailma), Orthos (suora, oikea), Hospoti, Sormu tai Kupoli?

Nimiäänestyksen julkistamisen yhteydessä heräsi keskustelu nimen muutoksen puolesta ja vastaan. Radikaalit, jotka kannattivat totaalista nimen muunnosta pysyivät koko ajan vähemmistönä (noin 10% äänistä) ja loput äänet vanhan nimen säilyttämisen kannattajien ja etuliitteen käyttöönottoa kannattavien välillä jakaantuivat lähes tasan. Tämän kirjoituksen myötä poistan sekaisin menneen nimiäänestyksen ja kerron teille, että olemme jo ratkaisumme tehneet eikä se oli sellainen, jonka itse ajattelin aluksi olevan ainoa oikea vaihtoehto. Mutta arvatkaapas vaan kerronko nyt asiasta enää yhtään enempää? En kerro.

Salkut kiertää ja muistoja jaetaan

Sain tässä hieman ennen vuoden vaihtumista takaisin kokoamani muistelusalkut, jotka ovat kiertäneet palvelutaloissa ja monissa muissa paikoissa erilaisten ikäihmisten ryhmissä. Salkkumme ovat herättäneet kiinnostusta laajemminkin. Kuopion museon kollegani esitteli meidän muistelusalkkua ja muita Kuopion museoiden vastaavanlaisia paketteja Joensuussa, jossa käynnistellään samantyyppistä toimintaa. Nyt huomenna salkkuni matkaa puolestaan Varkauteen, jossa halutaan myös saada mallia.

Kirkkomuseolla on kaksi erilaista muistelusakkua, joissa molemmissa on kuva kokoelmiimme kuuluvasta esineestä. Toisessa on metsän keskellä eläinten parissa eläneen Serafin Sarovilaisen ikoni ja toisessa koristeellinen piispan päähine. Molemmissa salkussa on runsaasti kuviin liittyvää aistimateriaalia, äänimaailmaa ja musiikkia. Hattusalkku on pullollaan erilaisia vanhoja hattuja ja toisesta salkusta löytyy monenlaisia metsää liittyvää luonnonmateriaalia sekä tietysti ohjeita ja vinkkejä salkkujen parissa työskentelyyn.

Hattusalkkua varten saimme lainaan Lotta-hatun Lotta Svärd -museosta ja se on ollut tärkeä osa kokonaisuutta. Lähes kaikki salkkuja lainanneet ja ryhmissä niitä käyttäneet ovat kertoneet koskettavista hetkistä Lotta-hatun sekä vanhan miesten sotilashatun äärellä. Voin vain kuvitella mitä kaikkea näiden on keskusteltu ja muisteltu. Tässä pari poimintaa, jotka hieman valaisevat, mitä kaikkea lainattavat salkkumme ovat herättäneet ihmisten mielissä.

”Lottahattu on liian kova tarina kerrottavaksi. Ne tarinat asuu Ainon sisällä, mitä oli Sortavalassa ja Saksassa. Niin arvokas hattu, jonkun pojan pitämä taistelukentällä, likainen ja hikinen. Oma poika on ollut rauhanturvaajana. Se antaa ymmärtää mitä ihminen on käynyt läpi. Olen ollut lottana ja sairaalassa töissä. Pieni puuroannos saatiin päivässä. Kun saksalaiset hyökkäsivät, se muistuu mieleen. Jos tarinaa jatkaa, se päättyy kyyneliin.”

”Sitä oon ollu kans ihan torvi käsityössä. On ollu pakkopullaa. Piti aina käydä opettajalle näyttämässä työtä. Meillä oli jumppatossut jalassa sisätossuina. Mulla oli toisen tossu pohja, piti seisoo sen lirpukan päällä, enkä uskaltanu sanoa, vaan seisoin siinä. Sitä oli nuorena niin arka. Se opettaja oli aika kova. Piti tiukan kurin.”

Toinen salkuista oli käytössä myös yhdessä englannin kielen keskusteluryhmässä.

"My husband was "lättähattu# too as a young teenager. Now I have interviewed him about it and he told me that they were imitating James Dean (with the cigarette in the corner if the mouth, yuk!) but the role model was boys from Helsinki and other cities. He was dressed in school-look in the school an in his mothers shop and in a scoutress in scouting but some evening he dressen up as a "lättähattu" with the felt hat, tight trousers (not jeans), a jacket with shoulder pads, a broad tie and rather a white shirt and thick-soled shoes. It was very funny, he says. You can see this phenomenon in old Finnish films too, for example in "Undiscliplined generation". I recon you can be radical in some way when you are young, if you don't commit crimes ond other illegal things. But I am happy he isn't a "lättähattu" mone!"