Peruskorjauksen myötä kirkkomuseo on joutunut suurennuslasin alle. On hyvä, että asioista keskustellaan ja tarkastellaan kriittisestikin. Pysyypähän mieli valppaana. En kuitenkaan kiellä sitä, etteikö museotyön tekeminen Suomen ortodoksisen kirkon alaisessa organisaatiossa tuntuisi välillä aika toivottomalta. Me museotyöntekijät olisimme päässeet helpommalla, kun olisimme jättäneet peruskorjaushaaveet vain haaveiksi ja jatkaneet entiseen malliin vanhalla perusnäyttelyllä. Itseni kohdalla ainakin voin sanoa, että jos näin olisi, en varmastikaan olisi tämän museon museolehtori. Ja toisekseen kirkon keskustalo olisi joka tapauksessa peruskorjattu ja museo olisi täytynyt laittaa kiinni, koska täällä talo on ollut aika ajoin tilassa, jossa museota ei olisi voitu pitää avoinna ja museon tiloja on tarvittu jos jonkinlaisen paikasta toiseen siirtyvän omaisuuden väliaikaissäilytykseen.
Miksi sitten en olisi suostunut jatkamaan vanhalla mallilla? Vanhan perusnäyttelyn sisältöä ja esillepanoa koskevien puutteiden lista on loputon. Näyttelyssä oli esillä runsaasti toinen toistaan upeampia esineitä. Ehtoolliskalkkeja, kenotafeja, sakramenttilippaita, ripityslippaita, erilaisia ikoneita, stikareja, feloneja, epitrakiileja jne. Ortodoksisuutta tuntevalle ihmiselle esineiden nimet sanovat jotain ja niiden käytöstä on ehkä jotain tietoa, mutta useimmille museon asiakkaille vierasperäiset nimet ovat täyttä hepreaa. Esineiden nimien ja ajoitusten lisäksi näyttelystä puuttui kokonaan informaatio, jossa olisi kerrottu kuinka näitä esineitä käytetään ja mikä on niiden merkitys. Esineistö oli jaoteltu eri huoneisiin teemoittain. Esimerkiksi eri luostareista evakuoidulle esineille oli varattu omat huoneensa. Olisi tietysti ollut huomaavaista asiakkaita kohtaan, että tästä jaottelusta olisi kerrottu selkeästi myös heille. Tieto Suomen ortodoksien historiasta lepäsi yhden kartan varassa, jota tulkitsemalla asiakkaiden tuli itse päätellä historian kulku. Myös perustiedot ortodoksisesta uskonnosta puuttuivat näyttelystä kokonaan. Kun vähäiset tekstit olivat pääosin suomenkielellä, ulkomaalainen asiakas joutui käyttämään mielikuvitustaan muodostaessaan käsitystä ortodoksisuudesta Suomessa. Mielikuvituksen ruokkiminen ei tietenkään ole huono asia, mutta on siinä riskinsäkin. Suurin osa suomalaisista kuuluu luterilaiseen kirkkoon. Vierailtuaan kirkkomuseossa monille ulkomaalaisille on jäänyt käsitys, että Suomessa ortodoksisuus on valtaväestön uskonto. (Ortodoksikiihkoinen voi tietysti pitää tätä väärinkäsitystä vain hyvänä asiana).
Museon remontoinnin tarve on selkeästi olemassa. Ilman mittavia rakenteellisia muutoksia uudistuksen tekeminen on turhaa. Teidän on helppo kuvitella museolehtorin sydämen tykytysten kiihtyvän kun 25 koululaista seikkaili pienissä huoneissa, joiden seiniä kiersivät huterat lasiseinäiset vitriinit. Vitriinilasien väliin jääneiden aukkojen vuoksi hälytysjärjestelmä aiheutti ongelmia reagoimalla vähän liiankin hyvin. Poliisi tuli tutuksi. Mitähän mahtanee ajatella se venäläinen matkanjohtaja, jonka kahden perättäisen ryhmän aikana virkavalta tuli tervehtimään hänen luotsaamiansa ryhmiä? Jos vitriinit aiheuttivat huolta museon työntekijöille, ovat asiakkaat saaneet harmaita hiuksia monien muiden asioiden kanssa. Epäselkeiden opasteiden vuoksi he ovat harhailleet milloin kirkollishallituksen, milloin arkkipiispan kanslian suuntaan etsien sisäänkäyntiä museon tiloihin. Hissille käveleminen on myöhäistä, kun sen olemassaolon on huomannut vasta kivuttuaan puoleenväliin portaita.
Museon henkilökunta teki vanhoissa tiloissa parhaansa parantaakseen tilojen toimivuutta. Seiniä maalaamalla, vaihtamalla esineiden paikkoja ja lisäämällä tekstiä vanhoihin vitriineihin ei museosta saada nykyisiä tarpeita vastaavaksi. Tiloja täytyy saada avarammiksi, ovet, portaat ja koko asiakaspalvelupiste on muutettava toimivammiksi. Näyttelyn sisältö kaipaa uutta näkökulmaa. Esinerunsauden sijaan on tuotava esille asia esineiden takaa. Museo, joka toimi Karjalasta tulleiden ortodoksien kotouttajana, oli auttamattomasti vanhentunut.
Saavutettavuus on asia, joka tullaan huomioimaan jokaisessa suunnittelun vaiheessa koski se sitten tilojen rakenteita tai näyttelyn sisältöä. Saavutettavuus on yhteen sanaan tiivistettynä mahdollistamista. Kirkkomuseo haluaa uudistuksen myötä mahdollistaa lukemisen, näkemisen, kuulemisen, ymmärtämisen, hahmottamisen ja viihtymisen turvallisesti. Erilaiset toimintatavat iästä, sukupuolesta, terveydentilasta ja toimintakyvystä riippumatta tulevat olemaan mahdollisia uudistetussa kirkkomuseossa. Tiedon omaksumisen eri tavat tullaan huomioimaan ja informaatiota välitetään kaikki aistit huomioon ottaen.
Selkeät opasteet, hyvin toimiva museokauppa ja eri aisteja aktivoiva näyttely palvelee kaikkia museon asiakasryhmiä. Fyysisten esteiden lisäksi saavutettavuuden parantamisessa on huomioitava myös asenteet. Kun tiloissa liikkuminen on tehty helpoksi ja näyttelyn sisällöt vastaavat erilaisten asiakasryhmien tarpeita, on myös pohdittava voimmeko madaltaa henkistä kynnystä, joka saattaa olla esteenä vierailuun kirkkomuseossa. Voimmeko tehdä jotain niiden asiakkaiden suhteen, jotka eivät ole pätkääkään kiinnostuneita museoista tai suhtautuvat uskontoon kielteisesti? Mikä kirkkomuseon rooli nykyisessä yhteiskunnassa, Suomessa, Kuopiossa, ortodoksisessa kirkossa on ja mihin suuntaan sitä halutaan kehittää? Nämä ovat kysymyksiä, jotka ovat tulleet ajankohtaisiksi uudistumisprosessin aikana.
Museot ovat ympäristöjä, joiden tulee tarjota aineksia oman identiteetin ja ympäröivän maailman pohdintaan. Kirkkomuseossa asioita lähestytään ortodoksisesta näkökulmasta ja tarjotaan asiakkaille mahdollisuus tutustua yhden uskontokunnan elämäntapaan. Asiakkaiden tulee löytää yhtymäkohtia omaan maailmaansa, oli se sitten ortodoksinen, hindulainen, islamilainen tai jotain aivan muuta. Kirkkomuseo on ympäristö kulttuurien väliseen dialogiin ja oman uskonnollisuuden tarkasteluun.Intiaanien sananlasku kehottaa olemaan tuomitsematta ihmistä ennen kuin on kävellyt mailin hänen mokkasiineissaan. Kirkkomuseo tarjoaa sovitettavaksi ortodoksiset mokkasiinit. Kirkkomuseon ovien tulee olla avoimet kaikille ja sen oikea sijaintipaikka on keskellä ihmisten arkea. Siirto nykyiseltä paikalta olisi hulluutta. Museotiloja on jo remontoitu näiden vuosien aikana, eikä sitä satsausta kannata heittää hukkaan. Edellisessä tekstissäni kävi jo ilmi kuinka paljon uuden museon rakentaminen kustantaisi. Helsinki on jo täynnä museoita, niin ,että kulttuurien museo jouduttiin sulkemaan kävijöiden puutteessa. Savonlinna on äkkiseltään ajateltuna museotyön kannalta aikamoinen haaste, kun taidemuseokin kuihtui siellä olemattomiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti