Alkuviikko meni kiireisissä, mutta antoisissa merkeissä. Maanantaina pidin viimeisen värimatka-vierailun Puijonsarven koululla ja tiistai meni Helsingissä Avara museo –hankkeen tiimoilla. Hanke keskittyy aikuisille suunnattuun museopedagogiikkaan ja luvassa on pienryhmätyöskentelyä. Siis toimintaa, ei pelkkää seminaareissa istumista. Tämä on hyvä, erittäin hyvä juttu! Keskiviikkona olin sitten kertomassa Siilinjärven kunnantalolla ikoneista ja sekin visiitti oli oikein mukava ja onnistunut. Päivän päätteeksi oli vielä luvassa Sarka-hankkeen järjestämät maakuntatreffit, joiden kautta löytyi mielenkiintoisia ihmisiä joiden kanssa sovimme paristakin yhteistyökuviosta. Näistä kaikista olin ajatellut hehkuttaa ja kertoa enemmän tässä kirjoituksessa, kunnes…
Sain tietää Valamon luostarissa pidetyn kirkolliskokouksen päätöksestä: Kirkon keskusrahaston vuoden 2011 tulo- ja menoarvioon ei sisällytetä kirkkomuseon peruskorjausinvestointia.
Mitä tämä tarkoittaa museon ja meidän henkilökunnan kannalta? Miten tähän päädyttiin? Mitä meiltä odotetaan? Miksi museo on edes olemassa? Miten kuljemme tästä eteenpäin? Nyt on semmoinen olo, että vastaan kaikkiin että Who cares ja lähden kotiin.
Sinullapas on ollut paljon ohjelmaa ja menoa.
VastaaPoistaMUTTA MITÄ IHMETTÄ?!? Minä kun luulin että tässä on asiat taas hyvällä mallilla...Kylläpä alkaa kiehuttaa se koko kirkolliskokous! Huomaa taas kuinka paljon museotyötä ja teidän aikaansaannoksianne arvostetaan. Kuulostaa sellaiselta suossa tarpomiselta tuo homma. Ihmiset eivät jaksa ymmärtää tai sitten eivät välitä!
Ikävä yllätys tuo oli, totta tosiaan. Mutta näihin on tällä alalla tottuminen. Ties monta kertaa Kuopion museonkin peruskorjaus on jo siirtynyt... :(
VastaaPoistaMutta ei nyt heitetä kirveitä kaivoon. Vaikka hetkellisesti tuntuisikin "who cares" (kun juuri olet pääsemäisilläsi betoniseinän läpi, vedetään lattia alta), museotyö on luonteeltaan pitkäjänteistä, eivätkä yhden, kahden tai kolmen päättäjäsukupolven huonot päätökset museohistoriallisessa ajanlaskussa näy jonkin ajan päästä kuin pieninä häpeäpilkkuina. Toivottavasti. Tsemppiä!
Tässä asiassa kirkolliskokousta ei voi syyttää huonoista päätöksistä. Perusongelmana oli asian hävyttömän huono valmistelu. Kirkolliskokous olisi ollut vastuuton, jos se olisi hyväksynyt yksipuolisen ja epärealistisen hankkeen. Nyt vielä asiaa yritettiin lobata niin ikävällä tavalla, että se kääntyi lopulta itseään vastaan. Tehkää pohjatyöt ja kotiläksyt huolellisesti ja avoimesti. Ehkäpä sitten ilo koittaa.
VastaaPoistaIkäviä uutisia, kertakaikkiaan. Mitä se tarkoittaa käytännössä, viivästyykö remontti?
VastaaPoistaKiitos teille kannustuksista. Tilanne on kyllä hankala ja turhauttava. Kirkon keskustalosta johtuvien kosteusvauriokorjausten vuoksi museomme on ollut kiinni jo kiusallisen pitkään. Näillä näkymin tilanteeseen ei tule helpotusta vielä pitkään aikaan. Olemme reilun vuoden ajan joutuneet pyytämään asiakkailtamme kärsivällisyyttä, kun he kyselevät milloin museo mahtaa aueta. Kesällä oven edessä ja aulassamme parveili ulkomaalaisia turisteja, keväällä ja näin vuodenvaihteen tienoilla joudumme myymään ei oota lukuisille matkanjärjestäjille ja kehoittamaan kouluja ja oppilaitoksia miettimään opiskelijoilleen jotain muuta vierailukohdetta. Mutta kun mitään muuta kirkkomuseon kaltaista ei ole, vastasi yksi tuskastunut opettaja.
VastaaPoistaMuseon ovien sisälle pyrkivien asiakkaiden lisäksi monet yhteistyökumppanimme haluaisivat tietää milloin toimintamme taas pyörähtää käyntiin talossamme. Kiitän näitä kaikkia kumppaneitamme kannustuksesta ja pitkämielisyydestä. Toivottavasti jaksatte vielä jonkin aikaa odottaa, että pystymme vastaamaan omasta osuudestamme yhteistyökuvioissamme.
En osaa ottaa kantaa siihen, mikä tässä nyt meni mönkään. Kirkolliskokouksen työskentelytavat eivät ole minulle tuttuja ja siksi toivoisin, että herra/rouva/neiti Anonyymi valaisisi minua ja kertoisi missä mielessä asiamme oli valmisteltu huonosti. Oppiahan tästä on nimittäin otettava ja pysähdyttävä katsomaan peiliin. Olemme tehneet paljon töitä sen eteen, että eri asiakasryhmät tuntisivat museon omakseen ja kynnys astua museon sisälle madaltuisi. Asiakkaiksi luen tässä tapauksessa sekä nämä museon tulevat kävijät että kumppanit, joiden kanssa olemme saaneet tehdä monipuolista yhteistyötä. Kannankin huolta siitä, missä vaiheessa näiden tahojen kärsivällisyys loppuu ja saamme taas aloittaa pisteestä A. Tässä verkottoitumisen huumassa olemme ehkä kurkotelleet jossain mielessä hieman liian kauas ja unohtaneet yhden hyvin olennaisen kohderyhmän, eli ortodoksiset seurakunnat ja seurakuntalaiset. Kirkolliskokouksen päätös viestii nimittäin minusta selkeästi siitä, että ortodoksit eivät tunne kirkkomuseota omakseen.
Tietoa siitä, mitä museotoiminta nykypäivänä yleisesti ottaen on ja mitä se vaatii ei tunnu oleva. En ihmettele tätä ollenkaan, sillä ongelma ei koske vain kirkkomuseota, vaan lähes kaikkia museoita Suomessa. Museot mielletään yleisesti näyttelypaikoiksi, jossa on henkilö myymässä lippuja ja parhaassa tapauksessa toinenkin henkilö opastamassa tai järjestämässä jotain muuta huvitusta asiakkaille. Näyttelyt eivät kuitenkaan synny itsestään. Tätä työmäärää en nyt tässä ryhdy voivottelemaan, sillä se on vain pieni osa museoiden toimintaa, joskin tärkeä sellainen.
Museoiden ydin on kokoelmissa, jotka erottavat ne esim. taidegallerioista ja niiden ansiosta museot ovat muistiorganisaatioita, joiden ydintehtävä on tallettaa ja säilyttää aineellisia todisteita kulttuuriperinnöstä. Suomen ortodoksisen kirkkomuseon ydintehtävä on tallettaa ja säilyttää Suomen ortodoksisen kirkon kulttuuriperintöä. Kaiken muun kirkkomuseossa tehtävän toiminnan sisällöt (tutkimus, näyttelyt, julkaisut ja museopedagogiikka koko laajuudessaan) nousevat kokoelmista.
Tämä tilitys jatkuu vielä...
Kirkolliskokouksessa kirkkomuseota käsittelevä asia koski perusnäyttelyn uusimista, eikä kokoelmien kohtaloa ja niiden arvostusta. Museoiden näyttelytoiminta ja kokoelmat ovat kuitenkin toisistaan erottamattomissa olevia asioita. Tästä syystä suhtautuminen ja valmius kirkkomuseon näyttelyn uusiminen kertoo myös jotain suhtautumisesta kirkkomuseon kokoelmiin.
VastaaPoistaKirkkomuseon kokoel¬miin kuuluu liturgisesti ja taidehistoriallisesti arvokkaita ikoneita, sakraali- esineitä ja teks¬tiilejä, käsikirjoituksia, keisarillisia lahjoja, muistoesineitä sekä mitaleja ja kunnia¬merk¬kejä. Lisäksi täältä löytyy asiakirja-, kartta-, kuva- ja piirustusarkisto sekä käsi¬kir¬jas¬to. Tätä aineistoa on valtavat määrät ja suurin osa siitä on peräisin luovutettujen alueiden seurakunnista, kirkoista ja luostareista. Aineisto on monessa mielessä arvokasta. Esineissä on käytetty kultaa, hopeaa ja jalokiviä ja niiden aikaansaamiseksi on uhrattu lukuisia työtunteja. Arvokkaiden materiaalien ohella niiden kulttuuri- ja taidehistoriallinen arvo on merkittävä. Koska kyse on kirkossa käytössä olleista esineistä, ovat ne myös liturgisessa mielessä arvokkaita pyhiä esineitä.
Jos ollaan karkeita ja vedetään viivat suoraksi, niin kuitenkin kysehän on materiasta, puulle maalatuista kuvista, metallikipoista ja kankaista valmistetuista tekstiileistä. Mitä merkitystä niillä ihan oikeasti lopulta on? Pysymme kyllä hengissä, vaikkei näitä esineitä tässä maailmassa olisikaan. Näinhän se on ja piste. Koska kirkkomuseo tuottaa omistajataholleen pelkää rahan kulumista, voitaisiin koko pulju sulkea ja myydä kokoelmat ja rahalippaiden vartijat voisivat vihellellä onnellisena monta vuotta.
Koska kirkon sisällä kirkkomuseon olemassaoloa on kyseenalaistettu, eivät yllä esittämäni ajatukset ole mielestäni ihan tuulesta temmattuja. Ehkei kukaan (toivottavasti) ole kuitenkaan ajatellut pistää kokoelmia rahoiksi. Mutta jos kokoelmien säilymisen eteen ei olla valmiita tekemään mitään, niin mikä niiden tulevaisuus on?
Kokoelmia ei säilytetä vain säilyttämisen ilon vuoksi. Kirkkomuseon esineistö ja arkistoaineisto pitää sisällään merkittäviä todisteita Suomen ortodoksien historiasta. Jos kirkon sisällä ei tätä asiaa nähdä tärkeänä, on aika huolestua. Jyväskylän yliopiston museologian oppiaineen sivuilta löysin tällaisen vertauksen: ”Ihmisyyden ja kulttuurin edellytyksenä oli aivojen ja muistin kehitys sellaisiksi, että ihminen pystyi käsittämään ajan kolmijaon menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen, mikä mahdollisti suunnittelun. Eli kun ihminen ymmärsi mistä hän oli tulossa ja missä hän oli, hän pystyi päättämään mihin hän oli menossa. Tämän vuoksi soutaja sopii erinomaisesti museologian symboliksi: soutaja näkee tulosuuntaansa mistä hän on tullut, hän näkee myös missä hän on, mutta tuleva tuntematon on menosuunnassa selän takana.” Jos omaa menneisyyttä ei arvosteta tai siitä ei tiedetä riittävästi, on tulevaisuuteen soutaminen päämäärätöntä harhailua.
Erittäin hyviä kommentteja! Ja täytyypä tässä mainita että ortodokseilla sentään on museo! Minne arvostus on kadonnut?!? Luterilaisilla ei museota ole ja voi alkaa miettimään, kuinka paljon kirkollista esineistöä lojuu ties millaisissa tiloissa odottaen, että saisivat arvoisensa paikan. Ja kuinka paljon esineistöä on mahdollisesti hävitetty/tuhoutunut vuosien varrella tilanpuutteen vuoksi...? Ortodokseilla kirkollista historiaa on säilytetty kiitettävän pitkään, samaa ei voi sanoa luterilaisista. Mikä on sisänsä hieman outoa, koska Suomessa evankelis-luterilaisia on väestöstä yli 70% ! Suomen ortodoksinen kirkkomuseo on siis melkoinen edelläkävijä niin kirkollisen esineistön kuin kulttuurinkin säilyttäjänä.
VastaaPoista