Taidenäyttelyssä

Olen silloin tällöin päässyt vierailemaan viimeistelyä vaille valmiissa näyttelyssä, jossa teokset on jo ripustettu seinille, mutta teoslaput puuttuvat. Olen kokenut ihanaa vapautta, kun katse ei missään vaiheessa ole voinut siirtyä tutkailemaan teoksen nimeä, tekijää, tekniikkaa tai valmistumisvuotta. Näin itselläni aina käy, vaikka miten olisin päättänyt olla huomioimatta teoslappuja. Jossain vaiheessa on täytynyt antaa periksi kiusaukselle tarkastaa olenko pystynyt tunnistamaan teoksen jonkun tietyn taiteilijan tekemäksi. Onnistuessani veikkauksessa olen saanut hymyillä maireasti omalle erinomaisuudelleni. Epäonnistuessani olen sitten voinut ottaa naamalleni yllätystä ja valaistusta ilmaisevan ilmeen ja ajatella ”Niinpä tietysti, olisihan se minun pitänyt hoksata, kun teoksessa on käytetty sitä ja tätä ja vielä tuotakin jne. jne.” Kun teoslaput puuttuvat kokonaan, on ollut pakko keskittyä kuviin itseensä ja fiilistellä niiden herättämissä tunnelmissa. Voisiko joku joskus järjestää teoslaputtoman näyttelyn?

Alku toimii aasinsiltana aiheeseen, jota olen pari päivää työstänyt. Teen valtakunnalliseen ortodoksiseen aikakauslehteen juttua, jossa kahta Pyhän Sebastianin kuvausta toisiinsa. Teokset ovat esillä Taivaskanavalla –näyttelyssä Kuopion taidemuseossa. Toinen on pieni painokuvaikoni Suomen ortodoksisen kirkkomuseon kokoelmista ja toinen Kuopion taidemuseon kokoelmiin kuuluva Jarmo Mäkilän 1988 maalaama teos San Sebastian, Hirveksi muuttunut poika huutaa salaisuuksien portilla. Kaivoin artikkelia varten esiin taidehistorian perusteoksia sekä tietoja Jarmo Mäkilästä ja hänen tuotannostaan. Ja kylläpä taas silmät avautuivat. Ensi näkemältä hurjalta ja jotenkin epätodelliselta näyttänyt maalaus alkoikin puhutella uudella tavalla. Ja miksi? No siksi, että olin vaivautunut kaivamaan tietoja taiteilijan ajatusmaailmasta, joka näkyy teoksessa monin tavoin. Teos sisältää viittauksia taiteen historiaan sekä kirjallisuuteen. Toisten taiteilijoiden, menneiden aikakausien teosten sekä eri taiteenalojen ennakkoluuloton lainaaminen, yhdisteleminen ja uudelleentulkinta on tyypillistä postmodernille taiteelle, josta Mäkilän teos on hyvä esimerkki. Viittauksia avatessani luin pöydälle kantamistani opuksista antiikin ja renessanssin taidetta käsittelevät sivut. Työpöytä peittyi kirjoista ja pääni höyrysi. Artikkeli on vain lyhyt katsaus näyttelyn teemoihin, mutta sitä työstäessäni sain muistutuksen siitä, miksi aikanaan hakeuduin yliopistoon taiteen historian pariin. Taide on aina sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan. Taiteen historia on parhaimmillaan aikamatka esi-isiemme elämään ja heidän ajatusmaailmaansa. Parhaimmillaan taiteen visuaalinen puoli sellaisenaan tuottaa minulla nautintoa ja herättää ajatuksia. Taiteen historiaan perehtymisen kautta saan taiteesta irti vielä enemmän. Museoihmisenä ajattelen, että ymmärtääkseen nykyisyyttä ja ehkä vähän tulevaakin, on tiedettävä jotain menneestä. Kiitos siis Pyhälle Sebastianille tästä aikamatkasta, jonka kautta tavoitin fiilikset, joissa leijailin taidehistorian peruskurssin luennoilla vuonna 1997. Tunsin olevani yhtä perhettä Pyhän Sebastianin, Jarmo Mäkilän, Rubensin, Mentegnan ja muiden Sebastiania kuvanneiden taiteilijoiden kanssa. Ah sitä leijailevaa tunnetta, joka syntyy, kun pää täyttyy arkisten ajatusten sijaan vähäksi aikaa suuresta maailman ymmärryksen tunteesta. Terveiset ja kiitokset Heikki Hangalle!